﻿Todellinen Puutavaratyöläinen 
 
Kirj. T. B. S. 
Me emme vallan usein avaa suitamme, vaan sen tehtyämme me myöskin jotain sanomme. Ja milloin hyvänsä me puhumme, niin puutavarayhtiötkin yleisesti myöntävät kuulleensa jotain sellaista, joka merkitsee heille pienempiä liikevoittoja. Industrial Workers of the World on puutavaratrustin kanssa ollut useissa tämän tapaisissa “keskusteluissa”, mutta kaikkein suurinta ääntä pidettiin v. 1917. Tuona mainittuna vuotena Puutavaratrustilla oli mainio tilaisuus saada “patrioottisia voittoja” Setä Samulilta, joka samalla alkaa kaikessa kiireessä nuoleksia joitain Europassa. Puutavaratrustia ei tyydyttänyt ainoastaan se, että sai tilaisuuden riistää “lumberjackeja”, vaan myöskin pisti hanskansa Setä Samulin taskuihin, sieppasi muutamia miljoonia, jotka sille vieläkin kuuluvat. 
Miljoonia jalkoja sahaamatointa ja aivan ala-arvoista puutavaraa sysättiin Setä Samulille ensimäisen numeron tavarana; ja “seitsemäntoista” hintaa perittiin näistä tavaroista. 
Puutavaratyöläisten Teollisuus unio No. 120 onneksi sattui tällaisen huomaamaan ja ruvettuaan pelkäämään, että Puutavaratrusti pian voittaisi Rockefellerin votitojen keräyksessä, ellei sitä jotenkuten siitä estetä, unioon kuuluvat pojat päättivät lyhentää työpäivää. Tästä johtui se, että ryhdyttiin vaatimaan 8 tuntista työpäivää. Kuinka se toteutettiin? 
Well. Työläiset kaikkialla tiesivät, että se oli ainoastaan paha tapa — tottumus — että tehtiin 10 ja 11 tuntisia työpäiviä. He myöskin tiesivät että tuollaisen tavan, että tehdään työtä ainoastaan 8 tuntia, voidaan aivan yhtä helposti oppia; he vielä lisäksi tiesivät, että pojat sen opittuansa siitä myöskin paljon pitävät. Josko miehet sitä tahtovat —se on kaikessa tapauksessa pääasia. Mitään muuta vastusta ei suinkaan tällaisessa asiassa ole. 
Tähän aikaan me — työläistoverit — alamme olla kylliksi ijäkkäitä tietääksemme, kuinka pitkiä päiviä me haluamme työskennellä — meille ei suinkaan sitä tarvitse toisten sanoa. Näinhän se kävikin v. 1917; puutavaratyöläisten Teollisuusunio piti kokouksen, pienen “miitingin”, äänesti asiasta ja näin päätettiin tehdä työtä ainoastaan 8 tuntia päivässä. Mutta kuinka he tämän päätöksensä suhteen sittemmin menettelivät? Josko he allekirjoittivat sellaisen vaatimuksen, jossa lyhempää työpäivää vaadittiin? Ei suinkaan. “He yksinkertaisesti menivät työhän MYÖHEMMIN ja palasivat takaisin AIEMMIN.” Tämä oli niin yksinkertainen temppu, että itse työnantajatkin sen huomasivat ja olivat aina sen jälkeen “wobbleja” kunnioittaneet — KUOLEMATTOMALLA VIHALLA. 
Mutta mitäpä he voivat tehdä. . . . tässä maassahan on muodollinen vapaus . . . . . . sellaista lakia ei löydy, jossa määriteltäisiin kuinka monta tuntia meidän TÄYTYY päivässä tehdä työtä ja jos sellainen sattuisi löytymään, me uuvumme ennen kuin aika kuluu umpeen. Asiain näinollen puutavaraparoonit vetosivat lakiinsa ja vaativat, että meidät pitää “hallituksen vihollisina” viipymättä vangita. Tällöin minä ensimäisen kerran satuin kuulemaan, että PITKÄ TYÖPÄIVÄ on “hallitus”. Minä tuota en tietysti uskonut. (Kaikissa hallituksen töissä tehdään jemptisti 8-tuntista työpäivää. Se tietysti jonkunverran hämmästytti minua. Mutta meidän työläistoverimme ovat vankilassa. Useat heistä ovat tulleet vangituiksi puutavarayhtiöiden vaatimuksesta. 
Jos nyt puutavarayhtiöt voivat raastaa tovedimme vankilaan, me myös voimme painostaa näitä vapauttamaan toverimme vankiloistansa — meidän kai täytyy pitää pieni “neuvottelu” työnantajain kanssa j vaatia heidät vapaiksi. Työnantaja ymmärtää hänen omaa kieltänsä ja meidän on tietysti sitä myös puhuttava. Useat meistä tukkityöläisistä puhuvat useilla kielillä — näihin m. m. kuuluu indianinkieli — ja siksipä minä luulenkin, että kyllä työnantaja jotenkuten ymmärtää näiden orjainsa meiningit. Minun käsittääkseni vaatimuksistamme numero ensimäinen on paikallaan, nim. että luokkasotavangit on vapautettava. Numero 2 on seuraava: urakka- ja kappaletyö on lopetettava. 
Syyt tällaisiin “muutoksiin” ovat siinä tosiasiassa, että niillä kämpillä, joissa nämä ovat käytännössä, työläiset ovat narrattu tekemään työtä hyötymättä siitä juuri nimeksikään silloin, kun heille ei anneta niitä parhaimpia tilaisuuksia ja sellaiset “ystävät”, joille nämä parhaimmat tilaisuudet annetaan, tai ellei niitä ole, saavat lisämaksuja, sitten kämpälle tultuaan erikoisesti hoilottaisivat, kuinka paljon he ovat ansainneet taas tänäpäivänä. 
Näin se on (toisinaan), että työnantaja kaksinkertaistuttaa meidän muutamain työn ja samalla aikaa erikoisesti palkitsee “ystäviänsä”. Aivan niin. Me puolestamme voimme päättää, että enää emme tule tekemään kappaletyötä. Kappaletyö pyrkii hävittämään keskuudessamme vallitsevan solidaarisuuden — synnyttää katkeran mielialan — saattaa mahdolliseksi sen, että pienellä kämpällä tuotanto määräänsä nähden lisääntyy lisäämättä työvoimaa — sama mies, sama keittäjä, sama talli, sama hevonen ja valjaat tuottaa kaksinkertaisen määrän tukkeja, pylväitä ja ratapölkkyjä kuin ennen. Työnantaja tietysti tästä paljon pitää — hän voittaa ja me tällöin menetämme kaikki mukavuutemme. 
Hevonen . . . . aivan niin . . . . oikein laihduttuansa tavallisesti ammutaan ja nyljetään, mutta, mikäli me olemme kysymyksessä, meidät nyljetään, mutta ei kuitenkaan ammuta; meidän nimittäin annetaan laihtuneena ja nälkäisenä horjuen edelleen tietämme taivaltaa . . . . Wisconsinissa heillä on “lumberjackien” koti — minä olen kuullut sellaisesta puhuttavan — Mellen puutavarayhtiö on tarjoutunut lahjoittamaan “kodin” vanhoille työläisille, jotta nämä vanhat veteraanit voivat vieraille kertoa kuinka he vuosia sitten tapasivat tehdä rahaa — Hinessille, Stearssille, Drummondille ja Wilow Riverille. 
Vanhana hyvänä aikana saatiin dollari päivältä ja jokainen kuukausi annettiin kinnaspari parhaimmalle sahuriparille. Nämä voivat kertoa, kuinka Duluth South Shoren varrella — Bibonin ja Iron Riverin välillä — heidän niskansa höyrysi siihen aikaan, jolloin ensimmäisen kerran tuotiin oleomargariinia, millä saimme 10-tuumaisia kengänvarsiamme rasvailla . . . . . . Vanhalla “lumberjackilla” ovat sangen vähäiset mahdollisuudet tänäpäivänä — ja jonain kauniina päivänä mekin tulemme vanhoiksi . . . . . . rahattomiksi . . . . . . ja murtuneiksi. Nuoruutensa kukoistuksen aikana hän raatoi dollarin päiväpalkalla” — tulemmeko me seuraamaan hänen jälkiänsä? Jokseenkin samoihin aikoihin, kun tätä kirjoitimme, H— “Sakki lahjoitti $50,000 eräälle kirkkokunnalle. Tätä sanomalehdet riemastuneina kertoivat ja usea “lumberjack teki ristinmerkkejä tietäessään, että H— vähintään 45,000 dollaria voisi kiskoa heidän selkänahoistansa ennen auringonnousua. Tämän $50,000 H— voi saada sangen lyhyessä ajassa — rahat virtaavat H—n kukkaroon perin nopeasti. Milloin hyvänsä joku yksilö kykenee lahjoittelemaan $50,000, silloin on aika sanoa; pysähtykää. Asiain näinollen Columbia Riverin puutavaratyöläiset ovatkin esittäneet seuraavat vaatimukset: “Kappale- ja urakkatyö on poistettava” — sillä se tuottaa työnantajalle voittoja nopeammasti kuin hän kykenee niitä tuhlaamaan, kuluttamaan tai syytämään menemään. Jokaisen työläisen tulee tätä HARKITEN AJATELLA ennenkuin siitä lopullisesti päätetään . . . . . . 
Vaatimusten joukossa kuudentena näkyy olevan, “että kaiken postin tulee antaa tulla kämpälle ilman sensuuria”. Ymmärrättekö te tämän täydellisesti? Tämä merkitsee sitä, että teillä tulee olla samallaiset oikeudet kuin toisillakin ihmisillä — se tarkoittaa sitä, että veljenne ja siskonne voivat kirjoittaa teillä ja isännällä ei olekaan oikeutta näitä kirjeitä avata ja viskata paperikoriin. Työnjohtaja pelkää, te sen tiedätte, että kirjeet saatuanne teille tulee koti-ikävä, lähdette pois työstä ja siksi hän pelkää antaa teille osoitetut kirjeet; siksipä onkin tullut ikään kuin tavaksi, että “lumberjackit” eivät saa kirjeitä eikä sanomalehtiä. Sanomalehdet myöskin ovat nähkääs käyneet hyvin harvinaisiksi. Se tuntuu olevan katkeroittavaa, että työnantajalta täytyy vaatia näin pieniä oikeuksia itsellensä. Aivan niin. Me vaadimme, että työnantajain on lakattava saboteeraamasta meidän postiamme. Se on miehille hyvin pahana esimerkkinä. 
Columbia River-alueella on esitetty toisiakin vaatimuksia, mutta heillä ei ole minkäänlaisia meille, meillä on kämppä täynnä vaatimuksia ja — niin luulen — meille. Meillä on kämppä täynnä pät täynnä vastauksia. Alkaa näyttämään siltä kuin “vanhain kahdenmiehen petien” olisi poistuttava ja minua hiukan peloittaa, että silloin, kun yhtiöt laittavat valkoiset vuodevaatteet, meistä jotkut heikkosilmäiset voivat menettää näkönsä joksikin aikaa. Mutta sekin on parempi kuin koittaa saada kiinni “härkäpäisiä harmaaselkäisiä” vanhassa hevospeitteessä. Pesulaitokset tulee olla niin tilavia, että jokaisella miehellä on aikaa vähintäin 30 minuuttia itsensä pesemiseen. 
Entäs sitten nämä työnvälitystoimistojen kiskurit — jos isännän on heille maksettava, niin silloin he ajattelevat kahdesti päänsä ympäri ennen kuin laittavat miehen kävelemään. Työnantajat yrittävät pitää meidät liikkeellä, jotta emme voisi päästä yhteisymmärrykseen. Jos me kaikki olemme järjestyneet i. w. w.-läisellä tavalla, niin silloin isännät miettii 13 kertaa päänsä ympäri ennen kuin laittavat meidät kävelemään; minä ajattelen että silloin isännät muuttavat mielensä ja kokonaan lakkaavat miestensä taipaleelle laittamisesta. 
I. W. W. on parasta lääkettä yltiöpäisille työnantajille — ja lopuksi se takaa työpaikan jokaiselle miehelle. Miksikä ette vakuuta työpaikkaanne Puutavaratyöläisten Teollisuusuniossa No. 120? Nova Scotiasta Mendocineen, British Columbiasta Evergaldessiin saakka jokaisella miehellä pitäisi olla I. W. W:n kortti taskussaan. Me olemme kauan olleet yksissä tukkitöissä ja me tämän tehtävän hyvin ymmärrämme ja näinollen me voimme kunnioittaa toistemme toiveita. Me olemme kuin pienet pojat jouluaikana; meillä on paljon kysymistä, ettemme oikeastaan tiedä, mitä kysäisimme ensimäiseksi. Meillä ei ole mitään. 
Elinkustannukset taasen kohoavat. Persoonallisesti minä ajattelen, että meidän tulisi vaatia enemmän rahaa ja tämän käsitän olevan parhaimman vaatimuksistamme ja se ainakin on “työnantajan kieltä”. Onhan sitä sentään “jotain” missä me voimme yhtyä. 
Puhukaamme heille heidän omalla kielellään — minä tiedän, että he ovat tyytyväisiä.